Kuuluu tuntea kiitollisuutta. Ei kuulu tuntea vihaisuutta, harmistusta, vitutusta, tahtomista, masennusta, tai ylipäänsä mitään muutakaan onnetonta tunnetta. Jos ei tunne kiitollisuutta, pitää tuntea syyllisyyttä siitä, että on niin kiittämätön ja paha ihminen.

Olisit kuule kiitollinen, että asut Suomessa, afrikkalaisilla lapsilla ei ole ruokaa. Ole kiitollinen, sulla on sentään mahdollisuus käydä kirjastossa, mieti intialaisia lapsia. Ole kuule kiitollinen vaan, sulla on sentään vanhemmat elossa, olisit ihan yhtä hyvin voinut syntyä pietarilaiseksi katulapseksi.

Ja sitten olisi todella syytä olla onneton.

Implikaatio tietysti on, että tässä nykyisessä tilanteessa, ei ole mitään syytä olla onneton, joten pitää olla tyytyväinen ja kiitollinen siitä, miten hyvin asiat ovat. Totta toinen puoli: ongelmat olisivat ihan erilaisia eri ympäristössä. Vaikka tunnistaa, että omat ongelmat eivät ole ollenkaan samanlaisia kuin muiden ongelmat, mutta se ei nyt kerta kaikkiaan vie niitä omia ongelmia pois. Ainakaan minulta.

Pakkopullakiitollisuus oli minulle aiemmin ihan automaattinen reaktio. Paha olo korjattiin sillä, että väännettiin kiitollisuusnappi kaakkoon. Ja koska ei ollut mitään syytä olla paha olo, ei saanut olla paha olo, joten pahasta olosta ei voinut puhua kelleen, eikä sitä niin ollen ollut olemassa. Lopuksi voi tuntea syyllisyyttä siitä, että ajatteli niin pahasti, vaikka ei saa.

Nykyään pakkopullakiitollisuusvaatimukset saavat minut vihaiseksi. Kommentti "olisit kuule kiitollinen, että sun vanhemmat on elossa" saa lähinnä aikaan ajatuksen, että jos kävisi ampumassa ne, niin ei tarvitsisi niellä tätä vitun pakkokiitollisuutta. Mutta sellaista ajatusta ei tietystikään voi sanoa ääneen, vaan se pitää heti lykätä pois mielestä.

Ihan oikeaakin kiitollisuutta tunnen ja usein. Kiitollisuutta ystävistä, elämänkumppanista, rakkaudesta, välittämisestä, avusta, elämästä, vanhemmista. Mutta sitä oikeaa kiitollisuutta ei voi tuoda ulkopuolelta, se nousee sisimmästä kun on noustakseen.