Kuuluu tuntea kiitollisuutta. Ei kuulu tuntea vihaisuutta, harmistusta,
vitutusta, tahtomista, masennusta, tai ylipäänsä mitään muutakaan
onnetonta tunnetta. Jos ei tunne kiitollisuutta, pitää tuntea
syyllisyyttä siitä, että on niin kiittämätön ja paha ihminen.
Olisit kuule kiitollinen, että asut Suomessa, afrikkalaisilla lapsilla
ei ole ruokaa. Ole kiitollinen, sulla on sentään mahdollisuus käydä
kirjastossa, mieti intialaisia lapsia. Ole kuule kiitollinen vaan,
sulla on sentään vanhemmat elossa, olisit ihan yhtä hyvin voinut syntyä
pietarilaiseksi katulapseksi.
Ja sitten olisi todella syytä olla onneton.
Implikaatio tietysti on, että tässä nykyisessä tilanteessa, ei ole
mitään syytä olla onneton, joten pitää olla tyytyväinen ja kiitollinen
siitä, miten hyvin asiat ovat. Totta toinen puoli: ongelmat olisivat
ihan erilaisia eri ympäristössä. Vaikka tunnistaa, että omat ongelmat
eivät ole ollenkaan samanlaisia kuin muiden ongelmat, mutta se ei nyt
kerta kaikkiaan vie niitä omia ongelmia pois. Ainakaan minulta.
Pakkopullakiitollisuus oli minulle aiemmin ihan automaattinen reaktio.
Paha olo korjattiin sillä, että väännettiin kiitollisuusnappi kaakkoon.
Ja koska ei ollut mitään syytä olla paha olo, ei saanut olla paha olo,
joten pahasta olosta ei voinut puhua kelleen, eikä sitä niin ollen
ollut olemassa. Lopuksi voi tuntea syyllisyyttä siitä, että ajatteli
niin pahasti, vaikka ei saa.
Nykyään pakkopullakiitollisuusvaatimukset saavat minut vihaiseksi.
Kommentti "olisit kuule kiitollinen, että sun vanhemmat on elossa" saa
lähinnä aikaan ajatuksen, että jos kävisi ampumassa ne, niin ei
tarvitsisi niellä tätä vitun pakkokiitollisuutta. Mutta sellaista
ajatusta ei tietystikään voi sanoa ääneen, vaan se pitää heti lykätä
pois mielestä.
Ihan oikeaakin kiitollisuutta tunnen ja usein. Kiitollisuutta
ystävistä, elämänkumppanista, rakkaudesta, välittämisestä, avusta,
elämästä, vanhemmista. Mutta sitä oikeaa kiitollisuutta ei voi tuoda
ulkopuolelta, se nousee sisimmästä kun on noustakseen.
torstai, 11. tammikuu 2007
Kommentit