Terapia loppui puolitoista kuukautta sitten.

Positiivista on, että terapian loppuminen ei ole juurikaan vaikuttanut elämääni. Olen siis satunnaisista vastoinkäymisistä huolimatta pysynyt pinnalla. Kaikilla ihmisillä mahtaa olla huonoja päiviä, mutta huonot päivät eivät edelleenkään veny huonoiksi viikoiksi kuten ennen kevättä.

Surutyötä teen edelleen. Nykyään saan itseni surusta kiinni aika nopeasti ja annan surun tulla pinnalle. Kaikki lapset eivät saa sellaisia vanhempia, jotka tarvitsisivat. Ja se on kamalan surullista. Tarvitsemieni vanhempien puutteessa olen onneksi kyennyt hankkimaan itselleni muuta tukiverkostoa ystävistä terapeutteihin. Ja se on luonut uskoa siihen, että muihin ihmisiin voi luottaa.

Kun muihinkin ihmisiin voi luottaa, elämä on paljon kevyempää. Ei tarvitse kantaa kaikkea vastuuta itsestään ja lähimmäisistään aina. Vaikka käytännössä ei pystyisikään jakamaan vastuuta, ajatus siitä, että jakaminen on mahdollista helpottaa jo psyykkistä suorituspainetta.

Äidin soitotkaan eivät saa enää vedettyä entiseen. Petyn silti lähes joka kerta kun äiti soittaa. Jos äiti pääsee pyörittämään puhelua mielensä mukaan, minä syyllistyn siitä, että en voi tuottaa hänelle onnellisuutta olemalla juuri sellainen kuin hän kaipaa minun juuri sillä hetkellä olevan. Jos laitan hanttiin ja puhun minulle oleellisista asioista, äiti kokee ikäviä tunteita, joita ei haluaisi kokea, ja syyllistyn siitä, että tuotan hänelle pahan mielen.

Olen kuitenkin lakannut aktiivisesti tuottamasta äidinonnellistamisdiskurssia. Jokainen ihminen on vastuussa omasta onnellistamisestaan, niin minä kuin minun äitinikin. Alan jollain tasolla hyväksyä, että toisen onnellistaminen oman itsensä kustannuksella on paitsi terveellä tavalla itsekästä, myös yksi elämän realiteeteista. Ei kukaan meistä ole niin omnipotentti, että pystyy tekemään toista ihmistä onnelliseksi ja sen lisäksi ylläpitämään toisen ihmisen onnellisuuden tilaa.

Aiemmin tuntemani häpeän ja epäonnistumisen tunteet, sekä epäreiluuden ja katkeruuden kokeminen ovat hävinneet realiteettien hyväksymisen myötä. Niiden mukana myös itseen ja omaan vajavaisuuteen kohdistuneet masennusta aiheuttaneet vihan tunteet ovat kadonneet. Syyllisyydentunteen kanssa oppii elämään, kun tajuaa, että se perustuu tietyn käyttäytymismallin oppimiseen, ei mihinkään universumin minuun kohdistamaan tuomioon.  

On valtavan surullista ajatella omaa menneisyyttä. Toistaalta taas alan jo muistaa onnellisia hetkiäkin. En myöskään olisi minä, ellen olisi käynyt läpi tätä kaikkea. Ja minä alan pikkuhiljaa viihtyä omissa nahoissani ja sisuksissani.

Luin Jarmo Björkvistin kommentaarin oikeuskäsittelylausuntoihin.

Ei olisi pitänyt. Olin sen jälkeen henkisesti ihan hajalla. Oli pakko mennä nukkumaan pariksi tunniksi ja kokoilla sitten taas. 

Ei muuten, mutta tuli niin isämäinen vaikutelma. Kuka oikeasti kirjoittaa, että "vastuun kodin siisteydestä ottivat Liisa ja Jarmo" - kun Liisa oli korkeintaan kaksivuotias, eli vaiheessa, jossa juuri ollaan opittu olemaan tunkematta kaikkea käteen osuvaa suuhun. Kuka oikeasti kirjoittaa, että "Liisa katsoi parhaaksi olla syömättä" - kun Liisa on vielä sen ikäinen, että ruokalappu on tarpeellinen, ja kirjoittaja itse myöntää, että "syömistä harjoiteltiin". En pysty lukemaan kommentaaria uudestaan, joten en osaa sanoa menikö parafraasiksi vai lainaanko edellisessä. Ei todellakaan alle puhekykyikäinen "katso parhaaksi" yhtään mitään, ensiksikin alle puhekykyikäinen osaa hädintuskin katsoa yhtään mitään ja toisekseen sellaisella ei ole mitään hajua siitä, onko joku juttu hyvä vai paha tai mikä ylipäänsä on juttu. Tällainen vastuun ulkoistaminen ja oman vastuun vähättely on ahdistavaa puhumattakaan lapseen minikokoisena aikuisena suhtautumisesta. 
 
Vähiten häiritseviä häiritseviä kommentteja olivat lopulta ne lopun ihmissuhdeneuvot, joissa ladataan kaikki vastuu parisuhteen (mies)osapuolen onnellistamisesta toisen osapuolen harteille. Monet onnettomat ihmiset alkavat jossain vaiheessa uskoa siihen, että muiden vika, koska vastuuta omasta onnellistamisestaan on liian raskasta kantaa itse toistuvien epäonnistumisten jälkeen.

Erityisen isämäistä oli se oman tilan projisoiminen puolisoon - isäni ei juuri koskaan väitä ketään paikallaolijaa mielenvikaiseksi, hän muistaa aina kysyä syyttävään äänensävyyn, että "Oleksä hullu?". Hän myöskin tietää mikä on oikein ja parasta ja toimii siksi aina parhaalla tavalla: jos hän ei tiedä tai on toiminut väärin, johtuu se vaan siitä, että muut ovat pimittäneet tietoja. Hänen ympäristössään pelataan hänen säännöillään; jos joku pyrkii lipeämään näistä isän sanelemista yhteisistä säännöistä, hänet palautetaan välittömästi ruotuun.

Tosin en edes muista milloin kukaan isän ympärillä äitiä lukuunottamatta olisi uskaltanut toimia oikeastaan mitenkään, kaikki vaan reagoivat tavalla, jonka olettavat olevan kaikille parhaaksi, kun isä tekee tai sanoo jotain. Monesti keskustellaan esimerkiksi politiikasta: isä sanoo jotain, joku yrittää olla näön vuoksi vähän eri mieltä, jotta keskustelua syntyisi, isä selittää, mikä on oikea mielipide, koska hän tietää nämä jutut, ja sitten voidaankin hymistellä jotain samansuuntaista loppuun. Ja aloittaa kuuntelemaan isän monologia satunnaisesta aiheesta. Tai hiljaisuutta, riippuen siitä onko isä puheliaalla päällä. Hiljaisuus on aika kiva, silloin voi ajatella ihan mitä huvittaa.
 
Olen taas viime päivinä taistellut sen kanssa, että ei vanhempia voi omista ongelmistaan syyttää, kyllä omat ongelmat ovat ihan itsen aiheuttamia ja niistä pitää ihan itse kantaa vastuu. Sisäinen monologi, jossa se joku (terapeutin mukaan yliminä) ahdistaa tuomiollaan minut littanaksi, on niin paljon tutumpaa kuin tämä viime aikoina vahvistunut sisäinen dialogi, jossa yritän taiteilla omien halujen ja tahdon ja ulkoistettujen paineiden (nyt pitää, on syytä, pitäisi jo olla) välillä, että on helpompi jäädä jyrän alle ja olla hädissään, onneton ja ahdistunut kuin neuvotella tai jyrätä minulle sopiva ratkaisu. Olen sisäistänyt ulkoistetun vastuun ihan yhtä täydelleen kuin vanhempani ovat ulkoistaneet vastuun: äiti pääasiassa emotionaalisen ja isä ensikädessä moraalisen. 

Yhdestä asiasta olen erityisen erimieltä Björkvistin kanssa: isä ja äiti eivät aina tiedä parhaiten, miten kasvattaa lastaan.
 

Äiti soitti eilen. Toivotti hyvää vappua, kyseli kuulumiset ja alkoi sitten pyytelemään lupaa käydä lääkärillä.

En tajua. Jos aikuisella ihmisellä on sekä flunssa että selvät allergiaoireet, niin miksi ei voi mennä lääkärillä käymään. Miksi pitää soittaa tyttärelle ja kertoilla miten ikävältä tuntuu ja miten mikään ei auta. Pyysin sitä soittamaan edes terveyskeskukseen ja kertomaan kuis on ja kysymään että sopisko tulla. Ja lähettämään tekstarin sit kun on käynyt siellä.

Tekstaria ei tullut, joten oletettavasti äiti parani sillä, että soitti minulle. Mahtavaa, en tiennyt että mulla on henkiparantajan kykyjä. Ja selvästikin lääkärinvaivaamispelkoni on äidiltä peritty. Kaivelee vaan, että meillä on roolit näin vinksallaan. Ja se, että kun nyt yritän aktiivisesti kääntää niitä toisinpäin, niin äiti saa aina väännettyä ne taas ennalleen heittäytymällä ongelmineen minun niskaani, ja kuuntelemalla neuvoja, joita ei sitten koskaan noudata. Ilmeisesti tärkeintä on vaan saada aktiivista empatiaa ja välittämistä. Mikä on tietty kivaa siellä saamapuolella.

Täällä antavalla puolella kuitenkaan ei ihan niin kivaa. Tuntuu epäreilulta, että sitä empatiaa ja välittämistä ei ikinä valu tähän suuntaan kuin rahan muodossa. OK, äiti ei osaa, mutta yrittää omalla tavallaan. Ja se on hienoa, mutta se ei aina riitä. Vaikka kuinka yrittää tiedostaa, että kaikki lapset eivät saa sellaisia vanhempia, jotka tarvitsisivat, niin kyllä se silti korpeaa, että minä en saanut.

Jos osaisin lakata menemästä tähän ratkaise mun ongelma -lankaan.

Alan siirtyä elämässäni vaiheeseen, jossa haluan ja tahdon.

Tavallaan hirmu hienoa, mutta helvetin vaikeaa. Ennen halusin pääasiassa olla rauhassa, jos halusin ylipäänsä jotain. Sillain passiivis-agressiivisella meiningillä, joka kääntyi joko itsevihaksi (miks mä olen niin paska?), itsesyyttelyksi (miks mä teen elämästäni niin vaikeaa?), kohtalonsyyttelyksi (miksi mulle käy aina näin?), tai katkeruudeksi (ei ole reilua).

Halun diskurssikin on ulkoistettu. "Mun on pakko nyt jotainjotain; mun pitää sitä sun tätä; emmä voi, koska joku ulkoinen olosuhde vaatii": ei niin että  mulla olis nälkä tai haluaisin syödä, vaan että nyt pitää syödä. Nyt kun voisi sanoa haluavansa jotain, tulee kauhea hylkäämisen pelko.

Omien halujen ja muiden halujen kanssa neuvottelu on myös vaikeaa. Mitäs sitten tehdään, kun itse haluaa yhtä ja toinen haluaa toista? Eikö se ole painostamista tai pakottamista, jos ääneen haluaa että toiset haluaisivat samaa kuin itse haluaa? Eikö se ole itsekästä? Miksi mun halut olisivat tärkeämpiä kuin jonkun toisen halut? Eikö se ole itsen korottamista muiden yläpuolelle, jos pitää omia halujaan tärkeämpinä kuin jonkun toisen haluja? Eihän kukaan halua hengata mun kanssa, jos ne ajattelevat, että mä pidän itseäni jotenkin tärkeämpänä kuin niitä, vaikka mulla ei ole siihen mitään perusteita.

No kaikki ei voi tykätä kaikista ja niin edelleen, mutta pelottaa, että mitä jos ihmiset, jotka ovat mulle tärkeitä lakkaavat tykkäämästä, kun musta on tulossa ihan outo.

Olin yläasteella kun isä päätti kouluttaa itseään saadakseen paremman aseman työpaikallaan.

Siitä seurasi jossain vaiheessa se, että minun älyllisiä attribuuttejani kerrankin arvostettiin. Tai arvostettiin ja arvostettiin. Isä pakotti minut kirjoittamaan itselleen kurssiin kuuluneen lopputyön. Kyseessä oli essee, tai pikemminkin lyhennelmä yhdestä alan opuksesta.

"Sähän voit sen kato kirjoittaa, kun sä olet siinä niin hyvä."
"Ja siitä on sitten parempi tulla hyvä kans."
"Sä kun tykkäät tosta kirjoittamisesta, niin paas toimeksi. Se on ihan helppoa."

Jos se oli niin helppoa, isä, niin mikset tehnyt sitä itse?

Isä kouluttautui johonkin vankeinhoitolaitoksen hommaan, joten kirjan sisältö oli ymmärrettävästi jokseenkin ahdistava. Lisäksi ahdisti se, että tiesi tekevänsä väärin.  Ja se, että oli epäreilua joutua tekemään isän lopputyö.

Tuli vaan mieleen, kun yhdellä kurssillani yksi toveri päätti yrittää plagiointia.